Ajattelin kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa valitettavan useaa vangin läheistä, etenkin puolisoa, nimittäin välien katkeamisesta ystäviin ja perheeseen tuomion takia. Itselläni on aika ihanteellinen tilanne, koska sekä oma että mieheni perhe ovat täysin tukenani. Useimmat ystävänikin ovat tukena. Eivät kuitenkaan kaikki.

En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin, koska kärsin uupumuksesta ja jonkinasteisesta kriisistä. Luultavasti useammasta kriisistä samanaikaisesti. Lupasin itselleni aiemmin, etten ajattele tulevaisuutta, mutta sepä olikin aika mahdoton lupaus. En haluaisi kuvitella tulevaisuutta epävarmana mössönä, mutta sitähän se on, ikävä kyllä. Mieluummin usein...

Yritin kerran selittää eräälle ihmiselle, miltä se tuntuu, kun on kihloissa, mutta ei kuitenkaan saa olla yhdessä. Jokainenhan tietää, miten ihanaa on, kun on löytänyt kumppanin, jonka tietää haluavansa loppuelämäkseen vierelleen. Arki on ihanaa ja välillä kamalaa, mutta se rakas kumppani on siinä mukana. Vankeus vie oman tukipilarin...

Hmm, viime viikko oli niin syvältä, että meinasi jo usko loppua. Vangin puolison elämä on yhtä ylä-ja alamäkeä. Kivasti vuorottelevat kaiken aikaa. Sitä kompuroi vastoinkäymisten juurakkoon ja juuri kun on päässyt jaloilleen, Äiti Elämä vetää maton jalkojen alta. Sitä joko antaa periksi tai nousee ylös.

Vankila on asioinnin kannalta hankala laitos, niin vangeille kuin meille ulkopuolisillekin. Vangit joutuvat "laputtamaan" kaikki pyyntönsä eli asiat hoidetaan vanhanaikaisesti paperilla.

Tämä on ensimmäinen julkinen kirjoitukseni. Jos ei lasketa niitä muutamaa runoa, jotka joskus vuosia sitten nimettömänä julkaisin netissä. Toivottavasti ne ovat hautautuneet hyvin syvälle bittiavaruuteen... Facebookissa en tykkää jakaa omia asioitani, en varsinkaan kovin henkilökohtaisia, joten on aika iso harppaus minulle, että päätin aloittaa...