Vangin vaimon Blogi / Haaksirikkoutunut

12.11.2018

En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin, koska kärsin uupumuksesta ja jonkinasteisesta kriisistä. Luultavasti useammasta kriisistä samanaikaisesti. Lupasin itselleni aiemmin, etten ajattele tulevaisuutta, mutta sepä olikin aika mahdoton lupaus. En haluaisi kuvitella tulevaisuutta epävarmana mössönä, mutta sitähän se on, ikävä kyllä. Mieluummin usein leikittelen ajatuksella, että elän tavallista elämää tavallisessa parisuhteessa, painien tavallisten ongelmien kanssa. Maalaan mielessäni tuota tulevaisuutta niin pitkälle, että näen itseni ja mieheni vanhoina istumassa vierekkäin sohvalla kumpikin uppoutuneena omiin pikku askareisiinsa, lapsenlapset leikkimässä lattialla. Herään kuvitelmasta tähän todellisuuteen ja olo on aika tyhjä. Tuollaiset kuvitelmat ovat kidutusta, mutta silti suon niitä itselleni aina silloin tällöin. On yhtä vaikeaa ajatella tulevaisuutta ilman kaikkea sitä, mistä haaveilee, kuin ajatella sitä täydellisenä. 


Olen tällä hetkellä ottamassa isoja askelia mennäkseni eteenpäin elämässä. Se on aiheuttanut aika suurta myllerrystä sisälläni. Uskallanko? Pystynkö? Pärjäänkö? Nuo kysymykset ovat kasvattaneet ahdistuksen sisälläni mahdottomiin mittoihin. Ahdistus tuntuu ajoittain myös fyysisenä, mutta sitä on paljon helpompi sietää kuin jatkuvaa asioiden unohtelua, unihäiriöitä, keskittymisvaikeuksia, masennusta jne. Joitakin viikkoja sitten annoin jollain tapaa periksi enkä enää jaksa kamppailla oikeudenmukaisuuden puolesta niin kuin vielä vuosi pari sitten. Tällä hetkellä mieheni taistelee oikeuksistaan ja minä yritän keskittyä pitämään elämäni jotenkin kasassa, mutta toivon, että tulevaisuudessa saamme uutta toivoa ja voimaa jatkaa taistelua yhdessä. 

Olen kuullut liian monta tarinaa satojen kilometrien päähän siirretyistä puolisoista, joita päästään tapaamaan huonossa tapauksessa kerran vuodessa ja hyvässäkin lykyssä kerran kuukaudessa. Mitä se tekee parisuhteelle? Mihin ovat kadonneet lupaukset mahdollisuudesta hoitaa parisuhdetta vankeuden aikana? Rangaistusajan suunnitelmaankin parisuhteen tärkeys kirjataan, mutta käytännössä ainakin osassa vankiloista tätä seikkaa ei huomioida juurikaan. Lyhyet tuomiot ovat asia erikseen, mutta pitkissä tuomioissa tulisi kiinnittää erityistä huomiota vangin halukkuuteen hoitaa läheissuhteitaan. Mitä käy loppupeleissä sellaiselle ihmiselle, joka vain harvoin saa tavata hänelle tärkeitä ihmisiä? Vankeusrangaistus ei todellakaan koske vain vankia itseään, se on tuntuva rangaistus myös meille läheisille, jotka emme ole tehneet yhtään mitään väärää. Pitkät tuomiot jättävät jälkeensä nykymetodeilla hyvin katkeria vankeja sekä ison katkeran joukon heidän läheisiään.


Vangin vaimon Blogi

-Johanna