Vangin vaimon Blogi / Ahaa-elämyksiä

15.01.2019

Ennen kuin vankeus kosketti omaa elämääni uskoin monen muun tavoin, että vangit ansaitsevat kaiken mahdollisen vääryyden ja tuskan, mitä vain ikinä me kanssaihmiset voimmekaan heidän niskaansa kaataa. Kuuluin siihen suureen ymmärtämättömään joukkoon, jonka mielestä vanki ei ansaitse oikeuksia, uusia mahdollisuuksia tai myötätuntoa. Näine ajatuksineni kehtasin vieläpä kutsua itseäni suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Se, mitä en halunnut vangeista ajatella, oli, että heistä suurella osalla on perhe tai että he ylipäänsä ovat ihmisiä; samanlaisia erehtyväisiä ihmisiä kuin me muutkin, rakastavia tuntevia puolisoita, isiä, äitejä, jonkun lapsia. Useimmilla on joku läheinen, joka käy heitä tapaamassa vankilassa. On myös monia, joilla ei ole, ja se valitettavasti tutkitusti lisää riskiä rikosten uusintaan. En ymmärtänyt, tai oikeammin halunnut ymmärtää, että vangillakin on elämä. Tietoinen ihmisyyden kieltäminen vangeilta on ehkä isoin syy, miksi heitä pidetään harmaana massana, helppoina syntipukkeina ja toivottomana sakkina, jotka eivät ansaitse yhtään mitään. Tarvitaan mielestäni kokonaisena kansakuntana enemmän ymmärrystä rikoksien taustalla piileviin syihin sekä kultaakin kalliimpaa empatiaa, tahtoa yrittää yhdessä korjata asioita yhteiskunnassa, jotka altistavat rikollisuuden tielle.

Toisen ahaa-elämyksen koin terveyteen liittyen, sekin tosin on suoraan yhteydessä mieheni vankilatuomioon, nimittäin masennus: jonkinlainen nykyajan muotisana, jota käytetään aika kevyin perustein. Masennus on kuitenkin vakava sairaus, josta kärsii aika mittava osa väestöstä. Uskoisin, että vankeustuomiota kärsivillä ja heidän läheisillään masennus on aika yleistä. Oli miten oli, en aiemmin todella tajunnut masennuksen todellista luonnetta, vaikka lähipiirini kautta olenkin saanut siitä jonkinlaisen käsityksen. En ymmärtänyt ennen kuin se sattui omalle kohdalle. Kaikki tapahtui pikkuhiljaa, kunnes huomasin olevani niin syvässä suossa, etten siitä ilman lääkitystä ja ammattiapua selvinnyt. Olen ehkä malliesimerkki ylisuorittajasta, toisten auttajasta, tukipilarista joka ei voi eikä saa kaatua, vaikka mikä olisi. Lääkäri tarjosi minulle lääkkeitä ensimmäisen kerran muistaakseni noin puoli vuotta mieheni vankilaan joutumisen jälkeen. Tuolloin en ollut valmis. Toisen ja kolmannenkin kerran lääkkeitä tarjottiin lääkärikäynnin yhteydessä (valitin käsittämätöntä väsymystä, johon ei kuitenkaan löytynyt syytä verikokeista tai muustakaan "näkyvästä" syystä). Kaikkeni tein peitelläkseni totuutta itseltäni; minä en ole ennenkään tarvinnut apua; olen noussut jaloilleni aiemminkin kaikenlaisista vastoinkäymisistä huolimatta; huonon jakson jälkeen tulee aina hyvä jakso, joten sitä odotellessa; minä en ole niin heikko, että sairastuisin masennukseen; voin huijata masennusta pitämällä itseni kiireisenä; voin pakottautua olemaan positiivinen; en saa romahtaa, koska täytyy pysyä vahvana mieheni ja hänen perheensä vuoksi...

Keksin tekosyitä vaikka kuinka paljon. Sitten yhtenä päivänä vain luovutin. Kun voimat loppuvat ja varavoimienkin varavoimat on käytetty, akku on täysin tyhjä. Nöyränä marssin lääkärille ja kerroin olevani valmis kokeilemaan lääkitystä. Ja onneksi tein niin. Masennus ei ole heikkoutta, se on sairaus. Masennusta ei kuitenkaan hoideta sormia napsauttamalla, se on hidas prosessi. En usko, että mieheni tuomio on ainoa syy masennukseen, se liittynee osittain myös ylihuolehtivaan luonteeseeni, joka omien huolten lisäksi kantaa myös toisten murheita harteillaan. Olen joutunut pysähtymään ja antamaan itselleni luvan romahtaa. Se osa minusta, joka pitää kynsin ja hampain kiinni siitä käsityksestä, ettei minulla ole lupaa romahtaa, näkyy vieläkin siten, että töissä ja aika usein läheisten ihmistenkin seurassa pidän yllä jonkinlaista esitystä, maskia, jonka taakse kätken todelliset tunteeni. On helpompi vain vetää naamalle tekohymy ja jutella niitä näitä joutavia, ettei tarvitse avautua ja pelätä itkukohtausta.

Nyt on meneillään parempi kausi enkä tiedä, onko se lääkityksen ansiota vai onko kyseessä normaali kaikille linnaleskille tutuksi tullut vuoristoradan nousukohta. Alamäki on epäilemättä tulossa ennemmin tai myöhemmin, mutta ehkä lääkitys loiventaa sitä hieman.


Vangin vaimon Blogi

-Johanna