Vangin vaimon Blogi / Rohkea rokan syö

10.10.2018

Tämä on ensimmäinen julkinen kirjoitukseni. Jos ei lasketa niitä muutamaa runoa, jotka joskus vuosia sitten nimettömänä julkaisin netissä. Toivottavasti ne ovat hautautuneet hyvin syvälle bittiavaruuteen... Facebookissa en tykkää jakaa omia asioitani, en varsinkaan kovin henkilökohtaisia, joten on aika iso harppaus minulle, että päätin aloittaa blogin. 

Teen tätä ehkä enemmän minun itseni vuoksi, mutta jos joku muukin saa tästä jotain itselleen niin se on pelkkää plussaa. Olen jo kauan miettinyt aihetta blogille, vaikka sellainen on ollut nenäni edessä jo kohta kaksi vuotta, mutta vasta nyt rohkaistuin.

Vankeus.Ei se ole mikään kirosana, vaikka siitä ei puhutakaan paljon. Vankeus on päivittäistä arkea noin 3000 Rikosseuraamuslaitoksen (Rise) asiakkaalle ja heidän noin 55 000 läheiselleen. Ihmisillä on ennakkoluuloja, mutta tietoa pitäisi jakaa, että päästään noista ennakkoluuloista. Ne ovat juurtuneet syvälle meihin. 

Kuuluin itsekin tuohon ennakkoluuloiseen sakkiin ennen kuin vankeus yllättäin eräänä päivänä astui meidänkin perheen arkeen. Se oli täysi shokki ja tunteet vaihtelivat laidasta laitaan. Tuntui, ettei ole apua tarjolla, kukaan ei osaa neuvoa, kukaan ei tiedä eikä ymmärrä kuinka hankalaan tilanteeseen minä puolisona jouduin ja minkälaisia tuntemuksia kävin läpi. Vankeus voi aiheuttaa taloudellisia, henkisiä, fyysisiä ja sosiaalisia ongelmia. Minä sain painetta joka suunnalta: rahat loppuivat kesken, koska olin opiskelija; en pystynyt syömään kunnolla muutamaan viikkoon; minulla oli univaikeuksia; sain hallitsemattomia itkukohtauksia; en halunnut tavata ketään enkä puhua opiskelukavereilleni; jätin välillä menemättä kouluun; linnoittauduin kotiin jos ei ollut pakko lähteä minnekään ja kuitenkin tunsin että seinät kaatuvat päälle; sain paniikkikohtauksia; pelkäsin muiden mielipiteitä ja arvostelua päätöksestäni pysyä mieheni rinnalla. 

Saatuani itseni kasattua alkujärkytyksen jälkeen ja tarpeeksi etsittyäni löysin Vankien omaisten yhdistyksen ( VAO ry ), josta on ollut  (ja on edelleen ) korvaamattoman suuri apu. Sain oman tukihenkilön, joka neuvoi käytännön asioissa ja linkitti hyödylliset nettisivut, joista sain lisätietoa. Tuntui kuin valtava paino olisi nostettu rinnan päältä: vihdoin pystyin jakamaan suuren järkytyksen ihmiselle, jonka tiesin puhuvan minulle luottamuksella ja kokemuksella. Nimenomaan kokemuksella on suurin merkitys, koska kukaan, jota vankeus ei ole omakohtaisesti tai läheisen kautta koskettanut, ei tiedä millaiset vaikutukset sillä on. Myös sillä oli suuri merkitys, että se toinen oman kokemuksen kautta ymmärsi tuntemani häpeän, vihan, pettymyksen, ikävän ja rakkauden sekamelskan ilman, että minun täytyi perustella tunteitani. Häpeä, viha ja pettymys ovat hälvenneet ja jäljelle ovat jääneet ikävä ja rakkaus. Lisänä olen oppinut roimasti kärsivällisyyttä ja on ollut pakko kasvattaa kova kuori, johon eivät epäileväisten piikit uppoa. 

Vastoinkäymisiä tulee silti jatkuvasti ja parisuhteen ylläpitäminen on melkoisen haasteellista välimatkasta ja tapaamisten vähyydestä johtuen. Olemme kuitenkin päättäneet selviytyä yhdessä tästä tuomiosta.

Tunteiden vuoristoradassa on joskus vaikea pysyä kyydissä, mutta tässä sitä rymistellään eteen päin. Noudatan elämässäni kolmea ohjenuoraa: päivä kerrallaan, kaikki tunteet ovat sallittuja ja puhuminen on avain muutokseen. Näillä mennään!


Haluan lopettaa ensimmäisen kirjoitukseni Mahatma Gandhin sanoihin:
"Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä."


Vangin vaimon Blogi

- Johanna