Elinkautinen äitiys Blogi / Rohkea rokan syö vielä uudelleen

Mainitsin eräässä aiemmassa kirjoituksessani "Rohkea Rokan syö", että Arman Alizad kävi tekemässä dokumenttia Helsingin vankilassa aiheesta Nuorisorikollisuus, tai jakso oli tehty lähinnä näiden nuorisorikollisten ohjaajasta, jossa sitten nuoret vangit oli otettu hienosti mukaan. Pari viikkoa sitten tämä kyseinen jakso tuli ulos televisiosta ja ko. jakso taisi Armanin omilla sivuillaan "räjäyttää pankin". Mistään jaksosta en ole nähnyt niin paljon palautetta ja kannustusta kuin tästä ko.jaksosta. Olen kuitenkin katsonut kaikki jaksot, elänyt mukana sekä kehitysvamma- että Lasten Sairaala -puolen, koska ne ovat liipanneet myös läheltä omaa elämääni. Seurannut kaikkea kommentointia ja todennut, että tämä jakso taisi olla se ihmisiä puhuttelevin.

Jaksossa tuotiin esille se, miksi nuori ajautuu rikollisuuteen: väärät kaverit, huonot perheolosuhteet, väärät valinnat, huumeet. Mihin noista olisin oikeasti voinut vaikuttaa? Ainoastaan huonon äidin tittelin... Ja senhän olen jo saanutkin, kuten monesti olen jo sen teillekin todennut. 

Lukiessani Armanin palautesivuilta jakson saamaa kommentointia palaute on ollut aivan uskomattoman liikuttavaa: Ihmiset oikeasti välittävät näistä nuorista ja toivovat heille parasta mahdollista tulevaisuutta. He voisivat antaa näille nuorille uuden mahdollisuuden. Silmäni kostuvat kerta toisensa jälkeen, koska ventovieraat ihmiset puhuvat minun lapsestani, että hänelle pitää suoda vielä kerran uusi mahdollisuus, jos elämässä on tullut tehtyä virhe. 

Kävimme pitkän keskustelun lapseni kanssa jakson julkaisun jälkeen. Vaikka lapseni olikin aiemmin sanonut, että "tunteet nousevat pintaan ko. jaksossa" en kuitenkaan kokenut samaa. Jaksossa puhuivat lapset, joilla ei loppujen lopuksi ollut kuin vain "virheitä" takanaan. Juu, olihan meilläkin "virhe", mutta sitä virhettä ei koskaan tulla antamaan anteeksi. Sillä ei voi mässäillä ja sillä ei voi pröystäillä. Sitä virhettä ei yhteiskunta ymmärrä, vaikka kuinka Arman sen meille silottelisi. Siinä mielessä ohjelmaan oli valikoitunut hyvinkin "kiltti" joukkio kertomaan siitä, kuinka he haluavat elämänsä jatkuvan. Ja kuinka he tulevat saamaan tulevaisuudessa yhteiskunnan hyväksynnän. Meille ei ehkä koskaan tule käymään niin. Sanoinkin lapselleni, että "Luojan kiitos, että säästit katsojat omalta tarinaltasi!" Koska ei täällä siviilissä heru sympatiaa. Se on vaan fakta ja tosiasia. 

Mutta hatunnosto Armanille vielä kerran, jakso kosketti monia katsojia. Vain harvat meistä joutuvat koskaan edes tekemisiin näiden asioiden kanssa, saatika elämään juurikin tuota elämää perheenä, siviilissä. Vankila, rikollisuus sekä päihteet on monelle ns. tavikselle tabu. Jos ei sitä ole nähnyt tai kokenut, se on vain häilyvä käsite. "Ei mun, vaan ne muitten lapset..." Luetaan lehdistä, kuinka taas joku poistunut polulta. Ja ollaan valmiita lynkkaamaan, ainakin sosiaalisessa mediassa. 

Itse rikon tabuja kirjoittamalla äitinä blogia. Kertomalla mitä kaikkea elämä on heitellyt eteeni. Ylä- ja alamäkineen. Tänään puhuin kummityttöni kanssa, joka opiskelee alaa ja hän rohkeasti ilmoitti halunsa tulla mukaan tapaamaan kanssani lapsuuden ystäväänsä vankilaan. Esittämään kysymyksiä ja juttelemaan kuin "mies miehelle", eli hänellä ei ole ennakkoluuloja, hän uskaltaa kohdata ihmisen ihmisenä. Muistaa sen vanhan ystävän ja tulee mukaan, jotta voisi tulevaisuudessa olla ehkäpä avuksi ja opastajana muille polulta poikenneille kuten tämä Armanin jakson haastateltava päähenkilö.

Muutama viikko ennen jakson julkaisua lapseni oli innostunut, koska oli päässyt vankilassa lukioon! Voi sitä riemua, että vihdoin lähes kahden vuoden jälkeen elämään tuli jotain uutta ja mielenkiintoista. Pari päivää sitten tuli kuitenkin ilmoitus, että lukio lopetetaan Helsingin vankilassa, eli se siitä ilosta ja riemusta. Ei näille vangeille käy tasan onnen lahjat. Vaikka kuinka Arman näitä epäkohtia tuo esille, aina tulee se muuri vastaan. Onneksi sentään Sukevalle saadaan vihdoin eduskunnan oikeusasiamies paikalle. Käymään läpi niitä epäkohtia, jotka eivät kerta kaikkiaan mene tämmöisen "vankikonkarin" (kuten minä) hilseen läpi. Niin paljon näkee ja kuulee epäkohtia sekä -kohtelua vankeinhoitolaitoksissa.

"Kärsikööt", "Itsepähän ovat tiensä valinneet", "Ne on vankeja". Niinpä, niinhän ne kärsii, vääristä valinnoista, vapauden menettämisestä. Ja jokaisen rinnalla kärsii äiti, isä, puoliso, lapsi, isovanhemmat, sukulaiset, ystävät. Edelleen haluan sanoa, että "Mitä jos se olisi sinun lapsesi?" Tuskin edes osaisit suhtautua, koska sellaista kauhuskenaariota ei vaan tule, koska olet niin paljon parempi kuin minä.

Ainakin minusta tuntuu siltä...

-Taina-