Elinkautinen äitiys / Who let the dogs out?

29.04.2019

Heräsin aamulla verilätäköstä. Ei, se ei ollut unta tai menneiden asioiden uudelleen elämistä. Se oli totta... Koirani nenä vuosi verta pahasti. Aloin järjestellä elämääni uudelleen, soitto töihin, soitto eläinläkärille, soitto äidille, soitto kaverille, iskältä rahaa eläinlääkäriin jne.... Koko elämä tämän päivän osalta organisoitiin uudelleen...
Miten mä selvisin aikoinaan, kun olin yksityisyrittäjä ja lapseni huumemaailma sekoitti mun kuvioita? Miten ihmeessä mä siitä selvisin? Yksityisyrittäjänä ei ollut vaihtoehtoa. Oli pakko pysyä liikkeellä ja toimia. Kun ihmisen jaksaminen alkaa horjua jaksamisen äärirajoilla, tarvitsisi apua, mutta juuri mitä edellisessä kirjoituksessani mainitsin, apua pitää osata etsiä itse. Tuntui, että tämän päivän järjestelyt ottivat rankasti voimille, miten ihmeessä mä olen pystynyt organisoimaan joskus jotain suurempia konsepteja???
Elokuvateattereihin tuli maaliskuussa huumenuoren ja äidin elämää käsittelevä elokuva "Paluu". Trailerin perusteella olin vannoutunut menemään katsomaan sen. Oli upea ajatus, että joku tekee vaikeista aiheista elokuvan! Mä niin odotin näkeväni sen!!! Mutta; Elokuva oli aivan järkyttävä pettymys. Jos joku näkee huumenuoren äitinä olemisen tuollaisena, sillä äidillä on asiat todella hyvin. Meillä oikeeta elämää elävillä ei ole. Melkein nauroin puolessa välissä elokuvaa, kun joku "huumediileri nappasi koiran ja piti KOIRAA panttivankina, jota äiti ja poika etsivät!" Siis WHAT???!!! Oikea gangsteri vaan tappaa koiran ja katkaisee pikkusiskolta sormen tms. Jotenkin tuntui siltä, että elokuva oli irvikuva siitä maailmasta, mistä haluttais tietää lisää, mutta kukaan ei oikeasti ole kertonut. Onneksi en maksanut kuin 9,90 ja sain pitää jalkojani edessä istuvan penkin selkänojalla kuin pahinkin "rikollinen", koska näytöksessä istuimme vain minä ja mun kaveri, jonka pakotin mukan.
Elämä ei ole elokuvaa. Sen huomasin tänä aamuna, että vaikka kuinka pyykkäsin koiran verta lattialta, se on elämää, jota on vaan pakko elää. Kyllä mietin, joudunko menemään sunnuntaina taas vankilaan kertomaan suru-uutisen, että lapseni rakas koira on nukkunut pois. Koira nyt sai vielä elinaikaa ja mä säästyn suru- viestin -viejän - statukselta. Mutta niin paljon kuin sen koiran mahdollinen kuolema koskettaisi minua, koskettaisiko se lastani? Häntä jonka koira se oikeasti oli??? "Paluu"- leffassa kyllä huumenuori oli valmis tekemään kaikkensa koiransa eteen, mutta se oli vaan elokuva... En tiedä, mikä olisi oikealla huumenuorella se empatiakyky....


Elinkautinen äitiys

-Taina