Elinkautinen äitiys / Sinuun minä jään

25.03.2019

Se, mitä vankeus oikeasti on, ei koskaan loppupeleissä avaudu omaisille. Me kuulemme, että vankeus on vapauden riistoa, koppihoitoa, itsemääräämisoikeuden menettämistä sekä rajoittamista, struktuureja, elämän rotia, mitä muuta vielä? Jos nyt joku viaton / syytön / omainen on eri mieltä asiasta, silloin kertomani asia ei ehkä pidä paikkansa, kirjoitan vaan omasta kokemuksestani. Valitettavasti, kokemuksen syvällä sydänäänellä.

Omainen kuvittelee vankeuden kohdatessa omaa elämänsä, että "nyt se omainen vihdoinkin pysähtyy ja ajattelee, että kannattiko uhrata kaikki, nyt aletaan oppia virheistä, aletaan elämään sellaista elämää kun minä haluan että hän elää". Ulkopuolinen kysyy, että "Katuuko se?" Onko kukaan kysynyt rikolliselta itseltään mitä hänen mielessä liikkuu? Niitä kommentteja tuskin tullaan tähän äidin blogiin saamaan. Mutta yritän samaistua vangin rooliin. Heh, heh, mä mitään tajua :-D

Itse äitinä kysyin aikoinaan lapseltani, että kadutko? Lapseni vastasi näin: "Tässä yhteiskunnassa harvoin tapahtuu vahinkoja. Jokainen on valinnut sen polun mitä kulkee. Kyllä minä tiesin, mille polulle lähdin ja mitä tästä voi seurata- Maksan nyt veroja yhteiskunnalle teoistani. En voi katumalla saada tekoani tekemättömäksi, henkeä taas hengittämään. Elän virheeni kanssa lopun elämäni."
Case closed! Amen! Sanoo äiti, vai mitä tähän itse lisäisit? Parempi kun ei ajattele, niin ei ahdista.... Nyt lapsi vankilassa, minä saan nukkua yöni rauhassa, toistaiseksi!

Mitä sitten kun se tuomio on sovitettu?
Tulevaisuuden unelmat lentävät mun silmissäni ees taas: kuinka lapsestani tulee sitä ja tätä vielä tulevaisuudessa. Totuushan on se, että jos laitat googleen hänen nimensä, tiedät tasan tarkkaan mitä hän on tehnyt. Hän ei tule saamaan koskaan samaa asemaa yhteiskunnassa vankeutensa jälkeen kuin me muut. Hän jää jopa vihatuimpiemme uutisotiskoidemme: "maahanmuuttajien seksuaalirikokset" alapuolelle. Kuinka tällaista ihmistä voisi tsempata uuteen tulevaisuuteen? Plus ne rahalliset vahingonkorvaukset....

Jos nyt leikkisi ajatuksella, että lapseni vapautuisi: Äidin toivehan olisi se, että hän tulisi siviiliin ja aloittaisi normaalin elämän. Hoitaisi perheensä ja lapsensa. Tässä menee jo ensimmäinen askel pieleen: mikä on normaalia? Ihminen joka on elänyt laitoksessa useamman vuoden, ei tiedä mitä on "meidän normaali elämä". Me olemme yhtä kaukana toisistamme ajatusmaailtaltamme kuin maa on auringosta. Vankilassa oleva tai vankilasta vapautuva ihminen ei ymmärrä ikinä niitä uhrauksia mitä me omaiset teemme täällä heidän takiaan, heidän eteensä, heistä johtuen. Vanki voi olla äidilleen niin rakas lapsi, mutta ajatusmaailmaltaan aivan eri kategoriaa kuin mitä hänelle opetettiin. Lapseni aikoinaan sanoi minulle, että "Äiti, rikollinen mieli ja ajatusmaailma on niin kaukana sinun normaalista".

Mutta kuinka kertoa pienelle lapselle joskus tulevaisuudessa sitä, että toinen vanhemmista ei voi olla läsnä, kuinka hänet ehkä taas kerran viedään pois jos hetkeksi on jo ehtinyt häneen tutustua? Kuinka ymmärtää sitä, että toisen mieli ehkä on vaan niin "rikollinen" ettei se sovi meidän maailmaan ja elämänkatsomukseen? Kuinka äitinä tai minuna itsenäni jatkaa tästäkin tilanteesta eteenpäin? Kuinka olla vielä minä, vaikka melkein jo näen sen kauhuskenarion.
Onneksi vain leikin ajatuksillani. Enhän tähän astikkaan ole tehnyt muuta kuin heittänyt asioita välillä leikiksi, koska totuus sattuu. Ja mä tulen aina etsimään sitä neliapilaa...

Kuunnelkaahan Vesalan "Sinuun minä jään", lupaan että itku tulee :-(


Elinkautinen äitiys -Blogi
-Taina