Elinkautinen äitiys Blogi / Pintaa syvempää

06.05.2019

Terveiset Sonkajärveltä! Erittäin taka-talvisesta kelistä. Viimeiset viis kilsaa vankilalle oli sellasta Via Dolorosaa (Kärsimyksen tie), että ruokoilin taivaan isältä apua pitää melko järeä neliveto-maasturinikin tiellä. Sukevan vankila on kyllä niin persuksien periferiassa, että minä, kaikki Etelä-Suomen vankilat kolunneena mietin, voiko mikään paikka olla enää syvemmällä kuin tuo Sukeva.
Mitä mä siis täällä teen? Minulla on ollut Vaon kautta kirjekaveri, jonka kanssa olemme olleet yhteyksissä jo reilun puoli vuotta. Olemme jakaneet ajatuksia ja minä höpöttänyt arkeen liittyviä asioita. Useiden vankien elo on melko yksinäistä ja kirje siviilistä tuo uutta iloa elämään, kuin myös uutta perspektiiviä ajatteluun. Tulevaisuus pelottaa, mitä sitten kun vapautuu? Miten maailma on muuttunut poissaollessani? Kirjekaveruus on antanut meille molemmille mahdollisuuden pohtia elämän polulla tapahtuvia muutoksia. Nyt siis otin härkää sarvista ja ajoin eilen Helsingistä Sukevalle tavatakseni kirjeystäväni henkilökohtaisesti, naamatusten. Ajatukset ja ääni saivat vihdoin kasvot!Se, miten Sukevan vankila eroaa näistä pääkaupunkiseudun vankiloista, on se, että koska on niin skutsissa, ei siellä myöskään ollut tapaajia. Vantaa, Sörkka, Kerava vaativat kaikki, että tapaajan tulee olla paikalla puoli tuntia etuajassa. Jos on luovutettavia tavaroita (tuomisia), mielummin vielä aiemmin. Ja silti joskus turvatarkastukset ja -toimet vievät aikaa, niin se puoli tuntiakin tekee joskus tiukkaa. No minä helsinkiläisenä olin 45 min etuajassa, koska minulla oli tuomisia mukanani. Jo portilla vartija päivitteli, että "Mites sä ny tähä aikaa jo?" Kerroin tulleeni Helsingistä, niin armeliaasti päästi minut portin sisäpuolelle. Itse taloon pääsi vasta viisi minuuttia ennen tapaamisen alkua. Eikä siihen oiskaan mennyt enemmän aikaa, sillä meitä tapaajia oli vain kaksi. Ei edes tarvinnut tapaamisessa käyttää puhelinta pleksikopissa, koska ympärillä olevaa puhensorinaa ei ollut. Henkilökunta oli ystävällistä ja rupatteli niitä näitä mun kanssa, on ollut hauska seurata myös henkilökunnan asenteita useissa eri vankiloissa.
45 minuuttia on lyhyt aika, onneksi huomenna vielä toinen mokoma. Tuntui surulliselta jättää ihminen, johon juuri on tutustunut muurien taakse. Mutta nyt yhteydenpitomme jatkuu taas arjen koittaessa kirjoittelemalla kuten tähänkin asti. Mä saan häneltä voimaa jaksaa arkeni kanssa ja hän saa toivottavasti minulta voimaa ja jaksamista istua tuomionsa loppuun.
Mut mitä mä siis näin? Muutakin kuin kasvot. Jos kuuntelette Mansesterin biisin, Pintaa Syvempää, se kiteyttää hyvin kaiken sen, mitä vangit joutuvat kohtaamaan elämässään. Takana on rankkojakin elämäntarinoita ja valtavaa surua aiheuttaneita tekoja. Mansesteria lainatakseni: "Ihmiset tuomitsee ja näkee pelkät arvet, mutteivät kysy onks ne mitä varten, ne näkee pedon, muttei sydäntä sen rinnassa, ei näe enkelii vaan pelkkää kiiltoo pinnassa. Ne näkee leimat meidän käsissä vaan pahana, ei kunnioita tarinoita niiden takana. Älä anna ihmisten musertaa, vaik ne tuomitsee, mä uskon suhun. Mä uskon valoisampaan huomiseen."Kyllä. Juurikin näin. Omaisten pelko leimaantumisesta on loppujen lopuksi pientä sen rinnalla, mitä vanki joutuu kohtaamaan siviiliin päästyään. Siksi niin moni vanki päätyy takaisin "tuttuun ja turvalliseen" ympäristöön, koska harva on niin vahva, että kestää ulkoapäin tulevat arvostelut ja paineet. Vankilat sulkevat pois ihmisiä yhteiskunnan rattaista järjestelmällisesti; koko Rikosseuraamuslaitos laahaa 30-vuotta nyky- yhteiskuntakehityksen jäljessä. Kuinka tuollaisessa pöpelikössä elävä vanki ilman digitalisaation opettelua tai ymmärrystä ikinä edes voisi kuvitella, mitä täällä maailmassa on tapahtunut niiden monien vuosien aikana, kun hän itse istuu tuomiotaan. Avo-taloko sitten antaa pikakurssin elämään??? Kun kaikki mahdollinen on muuttunut. Nauroimme tapaamisellamme, että eihän nykypäivänä edes käytetä enää paperirahaa, kaikki on mobilepayn, verkkomaksujen tai muiden "systeemien" takana. Kyllä vanki puisteli päätänsä ja ehkäpä silmissä jopa viuhahti häivähdys pakokauhua. Onko kenties leimaavaa, että jo historiasi takia tulet aina olemaan silmätikku ja siihen päälle osaamattomuutesi. Koska sinut on kertakaikkiaan pudotettu yhteiskunnan kehityksen rattaista...
Peilaan tilannetta siihen, että lapseni sai juuri hovioikeudesta 10v tuomion. Hän tulee ulos lähes kolmekymppisenä. Kun rikollisen polun taivallus on alkanut jo alaikäisenä, miten hän pystyy sopeutumaan/ oppimaan/ elämään koskaan yhteiskunnan arvojen mukaisesti? Näitä pohdintoja joutuu hän tekemään itse. Onko valmiutta ja halua oppia, vai onko se helpompi tie mennä takas sinne, missä joku muu herättää sut aamulla ja sanelee säännöt. Vaatii valtavaa itsekuria, rakkautta omaan elämään, uskoa parempaan huomiseen ja onnistumisen tunteita, jotta olisi valittavana se tie, joka ois parempi kuin se vankila.
Näihin tunnelmiin Sukevalta <3


Elinkautinen äitiys Blogi

-Taina