Blogi Elinkautinen äitiys / Bohemian Rhapsody

13.01.2020

Niin paljon valjennut itselleni tässä matkani varrella. Mutta jos on vielä joku, joka ei ole lukenut blogiani alusta asti, niin Bohemian Rhapsody - Freddie Mercury kertoo sen sanasta sanaan. En ole koskaan tavannut elämässäni laulua, joka kertoisi sanasta sanaan sen, mitä mä olen joutunut elämään.

Äiti - on se, joka kantaa lapsensa murheet mukanaan lopun elämänsä.

Nainen - on se, joka alkaa ajatella asioita muultakin näkökantilta kuin vaan nähden sen lapsen. Löytää itsensä ja aloittaa oman elämän.

Napanuora on laitettava poikki jossain vaiheessa. Nyt on hyvä aika. Vaikkakaan koskaan en lastani hylkää, koskaan en sano, etten enää usko ja luota. Nyt on vaan aika mennyt sen verran eteenpäin, että uskallan ihan itse sanoa, että "aika on kypsä". Lapseni pärjää omillaan. Minun ei tarvitse enää surra. Eikä hän enää tarvitse minua muuta kuin tukijana, johon hän voin aina luottaa.

Lapseni luki blogini ja oli otettu. Mutristi huuliaan, kurtisti kulmiaan ja sanoi muutamalle jutulle, että "Oliko vittu pakko kertoa ihan kaikki. Monta juttua oisit voinut mutsi jättää mainitsematta!" Mä otin ison riskin, kun aloin peilaamaan omaa elämääni lapseni kautta ja tuomaan niitä julkisiksi. Mutta se riski oli tietoinen. Mä en kadu sanaakaan, en ajatustakaan enkä tunteitanikaan. Ja se riski on kannattanut. Puhuimme lapseni kanssa ja teimme selväksi puolin ja toisin, mitä kumpikin tarkoitimme sanoillamme, kirjoituksillamme ja teoillamme. Mä uskon, että mitään ei ole jäänyt sanomatta. Jos aika meistä jomman kumman mukaansa joskus korjaa, meillä on kaikki sanottu.

Elinkautinen äiti on ollut jo yli vuoden kirjeenvaihdossa elinkautisen vangin kanssa. Joskus monta vuotta sitten tän kaiken alettua mä mietin, että ainoa ihminen, joka mua vois ikinä ymmärtää, ois joko poliisi tai toinen rikollinen. Tai itseasiassa nää ei ollu mun sanoja vaan sen poliisin, joka auttoi minut ulos tästä kaikesta syytösten syövereistä.

Löysin melkein 1,5 vuotta sitten Vao ry:n kirjeenvaihdon kautta itselleni ystävän. Elinkautisvangin, jonka kanssa olen todella saanut jakaa ajatuksiani. Puinut ja pohtinut. Rakentanut hiljalleen luottamusta ihmiseen, joka on vankilassa. Raivonnut ja nauranut. Ja hän ei ole kauheasti muuta voinut kuin luottaa minuun. Siihen minuun, josta annan kuvan tai miltä kuulostan puhelimessa. Olemme saaneet tavata toisiamme pleksin takaa, kirjoittaneet satoja kirjeitä, ja kun tää mun ihana "vankiluuri" -juttu lähti toimimaan, puhuneet puhelimessa tuntikausia.

Nyt puolentoista vuoden aikana olen taistellut myös tässä suhteessa. Elämäni on niin täynnä vankiloita, etten jaksa enää edes hehkuttaa, kuinka olen saavuttanut ja mitä taas kerran valittamalla. Mutta tämä puolentoista vuoden valitusrumba poiki viime viikonlopuksi pääomaa ja saimme kuin saimmekin perhetapaamisen!!! (Niin monta hylättyä päätöstä oli jo takana!)

Sain myös kokea aivan mahtavan, ventovieraan ystävän eleen viikonloppuna. Kysyin neuvoa vanhalta työkaverilta, että miten vois reissaa tuolla Iisalmi-Sonkajärvi-suunnilla ja sain sellaisen "Maanteiden ritarin" avukseni niin uskomattomalla "POHOJALAAISELLA" asenteella, että vieläkin tulee itku silmään. Vielä löytyy ihmisiä, jotka auttavat, kyseenalaistamatta tai tuomitsematta tämmöisiä hesalaisia reppureissaajia, jolla sattuu olemaan todella paha rikollinen tausta. Olen niin kiitollinen sekä hänelle että JP:lle. <3 <3 <3 Kiitos pojat!

Niin, mitä nyt sitten tapahtuu "Elinkautiselle äitiydelle"? Mä taidan funtsia hetken ja makustella tätä mun uutta elämääni. :-) Pojan kanssa juteltiin pitkään puhelimessa ja iloittiin toinen toistemme saavutuksista, ja silloin mä mietin, että oiskohan mun oikeesti aika alkaa todellakin elää omaa elämääni, lopettaa murehtiminen, kääntää uusi välilehti elämässäni ja kerrankin nauttia, ilman huolta. Mun tietynlainen taival äitinä loppuu tähän kirjoitukseen. Mä olen vapaa!!!

Ehkä saamme jossain vaiheessa uuden äidin, joka uskaltaa olla yhtä rohkea kuin minä ja aloittaa blogin elinkautisesta äitiydestä. Itse päätän blogini nyt tähän.

Kiitän kaikkia, jotka ovat myötäeläneet tuskaa ja elämää kanssani! Ja ennen kaikkea lukeneet blogiani. <3 Ootte rakkaita ja muistakaa, että olen edelleen se sama Taina kuin aina ennenkin!!! :-)

Kiittää ja kuittaa...

Kuten Freddie Mercury kertoo koko meidän tarinan laulussaan.


-Taina