Blogi Elinkautinen äitiys / Bohemian Rhapsody

13.01.2020

Niin paljon valjennut itselleni tässä matkani varrella. Mutta jos on vielä joku, joka ei ole lukenut blogiani alusta asti, niin Bohemian Rhapsody - Freddie Mercury kertoo sen sanasta sanaan. En ole koskaan tavannut elämässäni laulua, joka kertoisi sanasta sanaan sen, mitä mä olen joutunut elämään.

Äiti - on se, joka kantaa lapsensa murheet mukanaan lopun elämänsä.

Nainen - on se, joka alkaa ajatella asioita muultakin näkökantilta kuin vaan nähden sen lapsen. Löytää itsensä ja aloittaa oman elämän.

Napanuora on laitettava poikki jossain vaiheessa. Nyt on hyvä aika. Vaikkakaan koskaan en lastani hylkää, koskaan en sano, etten enää usko ja luota. Nyt on vaan aika mennyt sen verran eteenpäin, että uskallan ihan itse sanoa, että "aika on kypsä". Lapseni pärjää omillaan. Minun ei tarvitse enää surra. Eikä hän enää tarvitse minua muuta kuin tukijana, johon hän voin aina luottaa.

Lapseni luki blogini ja oli otettu. Mutristi huuliaan, kurtisti kulmiaan ja sanoi muutamalle jutulle, että "Oliko vittu pakko kertoa ihan kaikki. Monta juttua oisit voinut mutsi jättää mainitsematta!" Mä otin ison riskin, kun aloin peilaamaan omaa elämääni lapseni kautta ja tuomaan niitä julkisiksi. Mutta se riski oli tietoinen. Mä en kadu sanaakaan, en ajatustakaan enkä tunteitanikaan. Ja se riski on kannattanut. Puhuimme lapseni kanssa ja teimme selväksi puolin ja toisin, mitä kumpikin tarkoitimme sanoillamme, kirjoituksillamme ja teoillamme. Mä uskon, että mitään ei ole jäänyt sanomatta. Jos aika meistä jomman kumman mukaansa joskus korjaa, meillä on kaikki sanottu.

Elinkautinen äiti on ollut jo yli vuoden kirjeenvaihdossa elinkautisen vangin kanssa. Joskus monta vuotta sitten tän kaiken alettua mä mietin, että ainoa ihminen, joka mua vois ikinä ymmärtää, ois joko poliisi tai toinen rikollinen. Tai itseasiassa nää ei ollu mun sanoja vaan sen poliisin, joka auttoi minut ulos tästä kaikesta syytösten syövereistä.

Löysin melkein 1,5 vuotta sitten Vao ry:n kirjeenvaihdon kautta itselleni ystävän. Elinkautisvangin, jonka kanssa olen todella saanut jakaa ajatuksiani. Puinut ja pohtinut. Rakentanut hiljalleen luottamusta ihmiseen, joka on vankilassa. Raivonnut ja nauranut. Ja hän ei ole kauheasti muuta voinut kuin luottaa minuun. Siihen minuun, josta annan kuvan tai miltä kuulostan puhelimessa. Olemme saaneet tavata toisiamme pleksin takaa, kirjoittaneet satoja kirjeitä ja kun tää mun ihana "vankiluuri" -juttu lähti toimimaan, puhuneet puhelimessa tuntikausia.

Nyt puolentoista vuoden aikana olen taistellut myös tässä suhteessa. Elämäni on niin täynnä vankiloita, etten jaksa enää edes hehkuttaa, kuinka olen saavuttanut ja mitä taas kerran valittamalla. Mutta tämä puolentoista vuoden valitusrumba poiki viime viikonlopuksi pääomaa ja saimme kuin saimmekin perhetapaamisen!!! (Niin monta hylättyä päätöstä oli jo takana!)

Lähdin siis tapaamaan ystävääni, jota tätä kirjoittaessani voi nyt sitten tituleerata minun miehekseni. <3 Ei, emme menneet naimisiin, tämähän oli juurikin se asia, jota vastaan sodimme. Että ihmisiä ei pakoteta naimisiin, koska laki on meidän puolellamme. Ja me jaksoimme taistella!!!! Poikani on ylpeä minusta ja taistelustani, koska Sörkassa ihmiset vaan menevät pakosta naimisiin, koska harva on tietoinen siitä, mitä vankilaki sanoo. Tai ovat vaan liian malttamattomia. Kun ei jakseta odottaa, minkä ymmärrän hyvin vankilaolosuhteissa.

Mitä nyt sitten tapahtuu mun elämässä? Ensinnäkin se, että mä joudun sanomaan, että "Mulla istuu lapsi kymppiä taposta ja mies elinkautista murhasta." Niinpä, miten itse reagoisit minuun, jos vastaan kävelisin moinen banderolli päässäni? Uskoisin, että vaihtaisit varmuuden vuoksi kävelemään kadun toiselle puolen. Vaikkakaan itse en ole tehnyt mitään. Mutta se ihmisten asenne ja ennakkoluulot!

He, jotka asiasta tietävät, eivät pidä minua sen kummallisempana kuin muutoinkaan olen. Se, että joskus joutuisin uudelle ihmiselle kertomaan itsestäni, saattaisi tuoda hieman haastetta.

Vangin äitinä oli vielä helppoa. Sait sääliä, kun kerroit, kuinka huonosti olit kasvattanut lapsesi. Vangin "puolisona" ei enää sympatiaa heru. Ensimmäinen blogi-kirjoitukseni pitää sisällään lauseen: "Voit aina vaihtaa kumppania, jos vierellä oleva ihminen ei miellytä." Mutta kun vierellä oleva ei ollut tuttu ennen rikosta. Mitä sitten kohtaat?

Ystävämme Iltalehti/ Iltasanomat on tässä viiden vuoden aikana hyvinkin säännöllisesti julkaissut artikkelin (sama artikkeli vuodesta toiseen!), jossa käsitellään asiaa: "Miksi naiset rakastuvat elinkautisvankeihin". Jutuissa kerrotaan aina, kuinka naiset ovat aivan lääpällään murhamiehiin ja ihannoivat väkivaltakulttuuria. Jotkut kuvittelevat pönkittävänsä omaa asemaansa olemalla "nimekkään murhaajan" vaimoja. Ehkä asia heidän kohdallaan olikin näin, mutta itse en tule koskaan antamaan anteeksi sitä, jos joku puhuisi/ sanoisi/ ajattelisi meidän rakkaustarinasta tällä tavalla. Tai minusta.

Olen kuitenkin joutunut puolustamaan itseäni töissä, kun tämmöinen keskustelu tuli eteen. Oli helpottavaa sanoa heti, että minä seurustelen elinkautisvangin kanssa, jotta sain heti katkaistua keskustelun siihen pisteeseen, ettei sitä tarvinnut jatkaa. Mutta aina jää miettimään, mitä muut ihmiset sitten minusta ajattelevat. Pitävätkö he minua rikollisena? Tai samanlaisena läheisriippuvaisena väkivaltaihannoitsijana kuin iltapäivälehdet minusta tekevät? On siis todella vaikea todistaa, että mä olen edelleen minä ja mun mieheni on elinkautisvanki. Ja mitä kautta tutustuin häneen? Lapseni. Tai ainakin hänen aiheuttamansa rikoksien kautta, koska ilman lapseni toilailuja, mulla ei olisi niin hienoa miestä juuri nyt. Eli kiitti Miu. <3

Sain kokea aivan mahtavan, ventovieraan ystävän eleen viikonloppuna. Kysyin neuvoa vanhalta työkaverilta, että miten vois reissaa tuolla Iisalmi-Sonkajärvi-suunnilla ja sain sellaisen "Maanteiden ritarin" avukseni niin uskomattomalla "POHOJALAAISELLA" asenteella, että vieläkin tulee itku silmään. Vielä löytyy ihmisiä, jotka auttavat, kyseenalaistamatta tai tuomitsematta tämmöisiä hesalaisia reppureissaajia, jolla sattuu olemaan todella paha rikollinen tausta. Olen niin kiitollinen sekä hänelle että JP:lle. <3 <3 <3 Kiitos pojat!

Niin, mitä nyt sitten tapahtuu "Elinkautiselle äitiydelle"? Mä taidan funtsia hetken ja makustella tätä mun uutta elämääni. :-) Pojan kanssa juteltiin pitkään puhelimessa ja iloittiin toinen toistemme saavutuksista, ja silloin mä mietin, että oiskohan mun oikeesti aika alkaa todellakin elää omaa elämääni, lopettaa murehtiminen, kääntää uusi välilehti elämässäni ja kerrankin nauttia, ilman huolta. Mun tietynlainen taival äitinä loppuu tähän kirjoitukseen. Mä olen vapaa!!!

Ehkä saamme jossain vaiheessa uuden äidin, joka uskaltaa olla yhtä rohkea kuin minä ja aloittaa blogin elinkautisesta äitiydestä. Itse päätän blogini nyt tähän.

Kiitän kaikkia, jotka ovat myötäeläneet tuskaa ja elämää kanssani! Ja ennen kaikkea lukeneet blogiani. <3 Ootte rakkaita ja muistakaa, että olen edelleen se sama Taina kuin aina ennenkin!!! :-)

Kiittää ja kuittaa...

Kuten Freddie Mercury kertoo koko meidän tarinan laulussaan.


-Taina