Blogi Vangin vaimo / Kahden maailman välissä

03.02.2020

Ei ole helppoa elää eri elämää kuin kumppaninsa. Muurien sisällä on omat aikataulunsa, rutiininsa, pienet piirinsä ja käytäntönsä. Joka asiaan täytyy pyytää lupa, kaikki on vankilan tahdon armoilla, oveakaan ei saa avata itse.

Täällä siviilissä mikään ei ole niin. Kaikki on omasta itsestä kiinni ja täytyy yrittää jatkaa kokonaista elämää kaikesta huolimatta. Kukaan ei hae kotoa minnekään tai tule aamulla kutsumaan töihin. Jos ei saa revittyä itseään sängystä ylös, sinne saattaa hautautua ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi. Siviilissä jää helposti todella yksin. Jostain täytyy joka päivä löytää voima itsestään toimia kuin normaali ihminen. Täytyy pakottaa itsensä tarpomaan eteenpäin silloinkin, kun se ei kiinnosta.

Haasteita riittää.  Kumppanien on jaksettava vuodesta toiseen luottaa toisiinsa ja antaa toisen elää elämäänsä. On hyväksyttävä, että meillä on erilaiset päivien sisällöt ja aikataulut. Hyväksyttävä on sekin, että vuosien aikana kumpikin muuttuu. Haastetta on siinäkin, että todella elää eikä vain suorita elämää kuin robotti. Mikäli kyse on alle vuoden tuomiosta, ei ehkä kaada maata, jos elämä onkin jumahtanut siihen aikaan, kun toinen lähti lusimaan. Kun kyseessä on pitkä, vuosien pituinen rangaistus, miten paljosta ihminen jääkään paitsi, jos elämä pysähtyy yhteen hetkeen. Minä pallottelen edelleen jossain siellä välimaastossa. Tuntuu kuin vedettäisiin kahteen suuntaan. Olen kuin haamu, joka haahuilee ympäriinsä tietämättä, minne mennä tai miten päästä määränpäähänsä. Täytyisi jatkuvasti rohkaistua astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle, mitä ikinä siellä sitten lieneekään.

Minulla on eräänlainen mantra, jonka löysin vuosia sitten joltain elämäntaitokurssilta. Nykyisin hoen sitä aika usein, oikein heikkona hetkenä mumisen sitä ääneenkin. Joskus joudun toistelemaan sitä kymmeniä kertoja putkeen ennen kuin alan uskoa siihen.

"Olen kokonainen, täydellinen, vahva, voimakas, rakastava, tasapainoinen ja onnellinen."

- Johanna