Elinkautinen äitiys

 

Olen -74 syntynyt vangin äiti. Vankeus on ollut läsnä arjessani jo melkein viiden vuoden ajan. Pohdin blogissani äitiyden ajatuksia, kun vankeus koskettaa perhettä ja arkea sekä niistä selviytymistä.

-Taina


Vangin omaisena on jo tottunut siihen, että et voi ottaa osaa sallaisiin keskusteluihin esim. työpaikalla, että "Voi kauheeta, joku murhattu jossain" tai että "Huumeidenkäyttö lisääntynyt siellä". Koska jos satut kommentoimaan, oma kantasi on liian kovaa kuultavaa muille. Asia, joka alkaa minulle olemaan arkipäivää, ei ns.normaalia elämää eläville...

Se, mitä vankeus oikeasti on, ei koskaan loppupeleissä avaudu omaisille. Me kuulemme, että vankeus on vapauden riistoa, koppihoitoa, itsemääräämisoikeuden menettämistä sekä rajoittamista, struktuureja, elämän rotia, mitä muuta vielä? Jos nyt joku viaton / syytön / omainen on eri mieltä asiasta, silloin kertomani asia ei ehkä pidä paikkansa,...

Itsekriittisyys:
Se, mikä meidän omaisten on joskus vaikea ymmärtää on se, että lapsi on ihan itse valinnut sen polun jota kulkee... Heitä ei vaan pysty rakastamaan sille polulle takaisin jota minä haluaisin, koska se polku on heidän, ei enää minun.
Me kannamme tuskaa mukanamme itsekriittisyyden takia. Miksi? Miksi syytämme itseämme? Kun kasvatus...

"Mul on verhot kii, istun pimeässä. Ei muu maailma nää mitä oon tekemässä... Suren, mut sitä kukaan ei nää, tää elämän helvetti täyttää mun pään.
Mikä on äidin tuska kun laps tekee rikoksen? Se, ettei pääse takas jaloilleen... se, että lapsella on paha olla, ja mutsi syyttää itteään kuus-nolla.Mä en tajuu miks tää meni näin, tätä on niin vaikee...

Mun yksi selviytymiskeino on ollut kirjoittaminen. Kirjoitan siis silloin kun minulla on paha olla. Kun en kirjoita, tiedän itse, että kaikki on suht mallillaan. Tai sitten en vaan ehdi, koska elämää on myös pakko ehtiä elää, vaikka se välillä tuntuu raskaalta ja joskus pitää antaa itselleen aikaa myös ajatella.
Päiväkirjastani löytyy...

Facebookin feediin tuppasi tänään muisto kolmen vuoden takaa. Kuvassa seisovat äiti ja lapsi, molemmat hymyilevät niin onnellisina. Mitä voikaan kuvan taakse kätkeytyä?
Kolme vuotta sitten oli lapseni otettu kiinni. Olin itse jo kauan tiennyt, että jotain tulee tapahtumaan, mutta en ihan siinä mittakaavassa olevaa osannut edes epäillä. Oli paha olo...